Mustin ja lystin tarina – Lumisen aarteen metsästys

Lumisen aarteen metsästys

Pikkulintu Tarmo touhusi kellertävän paperin ääressä niin että värikynät vain lentelivät ympäriinsä. Paperi oli ollut ihan tavallista kopiopaperia, mutta Tarmo oli ensin kastellut sen vahvalla teellä ja antanut sitten kuivaa. Nyt paperi näytti ikivanhalta. Paperille Tarmo oli piirtänyt kartan, aarrekartan. Siihen oli merkitty kaikki pihapiirin rakennukset, asuinrakennukset ja muut, vanha vinttikaivo ja mikä tärkeintä – Tarmon oma kotikuusi. Paperilta löytyi myös rasteja ja katkoviivoja. Mystistä, eikö?

Pikkuporot Musti ja Lysti tulivat katsomaan, mitä Tarmo oikein touhusi. ”Valmis”, Tarmo julisti äkkiä.

”Huikaiseva seikkailu, lumisen aarteen metsästys voi alkaa.”

Lysti kuuli vain sanan ”seikkailu”, Musti taas sanan ”aarre”. Molemmat olivat siis heti meiningissä mukana. Tarmo selitti, että karttaan oli piirretty vinkkejä siitä, miten pikkuporot pääsisivät aarteen luokse. Heidän tarvitsi vain seurata annettuja vinkkejä. Ensiksi kartta ohjeisti menemään liiteriin.

Liiteriin Tarmo oli kasannut jättimäisen kasan halkoja keskelle lattiaa. Eihän se kasa mikään jättimäinen ollut, pikemminkin säälittävän pieni kökö puutikkuja, mutta pitää ottaa huomioon Tarmon fyysinen koko. Ei niin pienillä siivillä kovin suuria pirtinuunin puita siirrelty. Pikkuporojen tehtävä oli purkaa halkoläjä ja löytää sen keskeltä jotain tarpeellista. ”Laitetaan puut sitten suoraan takaisin pinoon, niin liiteriin jää hyvä siivo”, Lysti keksi. Mustilla ei ollut asiaan vastaanpanemista. Pikkuporot keräsivät halot pois, ja niiden alta paljastui kaksi pientä, muovista lapiota. Toinen oli punainen, toinen sininen. Kumpihan oli kummalle, päättäkää itse.

Seuraavaksi kartta ohjasi joukkion autotalliin. Siellä seuraava vihje oli piilotettu katonrajaan. ”Tarmo, sinulla on tainnut olla etulyöntiasema tämän piilopaikan tekemisessä”, Lysti virnisti. Niin, siivet ovat monesti kovin hyödylliset kapistukset. Musti otti ohjakset koparoihinsa: hän keräsi tallista pahvilaatikoita, pinosi ne päällekkäin ja rimpuili niiden päälle. Hän kurotti Tarmon tekemää vinkkipiiloa kohti, kunnes RYMÄHDYS. Pahvilaatikkopino petti ja Musti painui laatikoiden keskelle makaamaan.

”Voihan variseva varvikko”,

Tarmo huudahti, ”olipa se rytinää”. Musti mutisi pahviläjän keskeltä, että mihinkään ei voinut luottaa. Pahvilaatikotkaan eivät olleet kuten ennen. Lysti ehdotti, että ehkä perinteisempi laatikko olisi kestävämpi. Yhdessä pikkuporot kasasivat korkean pinon puisista perunalaatikoista. Se oli paljon tukevampi, ja Mustin oli helppo poimia vihje katonrajasta. Siellä oli kahdet lämpimät lapaset.

”No niin, meillä on nyt lapaset ja lapiot. Riennetään jo seuraavalle rastille”, Lysti kiirehti. Aarrekarttaan merkitty seuraava paikka olikin etsinnän viimeinen. Paikka löytyi tunturin juurelta nuotiopaikan vierestä. Musti ja Lysti kisailivat, kumpi ehti ensiksi perille. Tämän pikataipaleen voittaja oli kuitenkin Tarmo. Siivistä oli jälleen etua. Tunturin juurelta löytyi iso lumikuutio. ”Se, mitä te etsitte, on tuon lumiköntin sisällä”, Tarmo julisti. ”Ahaa, siksi me saimme lapiot ja lapaset”, Lysti ymmärsi.

Pikkuporot aloittivat touhun. He raaputtivat lunta, lohkoivat ja roiskivat. Pala palalta lumikasa alkoi pienentyä, mutta hiki siinä tuli. ”Miten sinä tämän sait tehtyä?”, Musti kummeksui. ”Saatoin saada hieman apua”, Tarmo sanoi ja heilautti tervehdyksen läheisellä hiihtohissillä työskentelevälle miehelle. Pikkuporot jatkoivat kaivautumista, kunnes vastaan tuli vanha juttisäkki. ”Ihan kuin joulupukin säkki”, Lysti ihasteli.

Musti ja Lysti avasivat säkin kiireesti. Sisältä löytyi luvattu luminen aarre: makkarapaketti ja kolme pillimehua. Kaikki pankkojäässä.

”Hieno idea, Tarmo”,

Lysti kiitteli, ”mutta olisiko kuitenkin ollut parempi idea laittaa tänne jotain, mikä ei jäädy”. Tarmoa nolotti. Hän ei ollut ajatellut ihan loppuun saakka loistavaa ideaansa. ”Mutta älä hätäile, Tarmo”, Musti lohdutti, ”äkkiä ne sulavat tuon nuotion loimussa”.

Pikkuporot ja Tarmo istahtivat nuotion ympärille sulattelemaan pillimehujaan ja paistamaan makkaroita. Kyllä ne makkarat väriä vaihtoivat, kun niitä piti tarpeeksi kauan nuotion loimussa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että aarteenmetsästys oli ollut menestys. Palkintokin oli tavoittelemisen arvoinen. Suurimmat kiitokset sai Tarmo kaiken järjestämisestä: vaikka ei olisi suurin ja vahvin, niin nokkela mieli keksi keinot ja osasi pyytää apua sitä tarvitessaan.