Mustin ja Lystin tarina – Lumiporo ja mörkö
Mustin ja Lystin tarina – Lumiporo ja mörkö
Viime yönä satoi lunta. Paljon pehmeää, valkoista lunta. Jos Musti ja Lysti olisivat yöllä heränneet näkemään sen kauneuden, mitä talven pilvet maahan lähettivät, he olisivat varmaan ryntäilleet läpi pimeän talviyön kieli pitkällä lumihiutaleita suuhunsa pyydystäen. Niskansa olisivat vain saaneet jumiin.
Aamu valkeni. Unisilmäiset Musti ja Lysti katsoivat ulos ikkunasta. Uni kuitenkin haihtui hetkessä. He katsoivat toisiinsa, ja kuin yhteisestä sopimuksesta, sanaakaan sanomatta he ryntäsivät aamiaispöytään. Nyt oli kiire syödä jäkäläpuuro ja juoda vaapukkatee: ulos oli jouduttava, sillä tänä aamuna tehtäisiin sellaiset lumiveistokset, että moisia ei ole kuunaan nähty.
Lumi oli veistosten tekoon juuri täydellistä. Pakkasta ei ollut paljon, joten eivät siinä päässeet koparatkaan jäätymään.
”Miksi lumiveistosten tekeminen ei onnistu joinakin päivinä yhtä hyvin kuin toisina?”, Musti kysyi ja pyöritti lähes itsensä kokoista lumipalloa.
”Vain nuoskalunta voi muotoilla. Tai no voi pakkasluntakin, mutta se on jo paljon vaikeampaa. Pakkaslumi on liian kuivaa”, Lysti selitti ja etsiskeli vielä sopivaa paikkaa omalle veistokselleen.
Pikkulintu Tarmo oli lennähtänyt kaikessa hiljaisuudessa istumaan läheisen puun oksalle.
”Nuoskalunta ja pakkaslunta”,
hän tuhahti. ”Enpä muista nähneeni nuoskapilviä ja pakkaspilviä.”
Pikkuporot eivät kuulleet Tarmon jorinoita, sillä he olivat niin keskittyneet omiin taideteoksiinsa. Lysti aikoi tehdä lumiporon, maailman kauneimman, ainakin hänen silmissään. Mustin suunnitelmat olivat kunnianhimoisempia: hän aikoi tehdä niin suuren lumiukon, että sen porkkananenä näkyisi naapuritunturin laelle asti.
Alkajaisiksi Musti pyöritti niin suuren lumipallon, että hän hädin tuskin sai sitä enää liikkeelle. ”Lysti, tule auttamaan”, hän pyysi. ”Tiedätkö, millainen loppu on ahneella?”, Lysti kysyi. ”Tänään ei välitetä siitä”, Musti kuittasi.
Kun Musti alkoi vierittää lumiukolleen päätä, Lysti jo viimeisteli omaa lumiporoaan. Hukkaan eivät menneet Lystin kauneutta tavoittelevat suunnitelmat: lumiporo oli huikaisevan hieno. Hymysuun lumiporo sai käyrästä kepistä, isot nappisilmät pyöreistä kivistä, ja tuuhean, kullankeltaisen otsatukan hangen alta löytyneestä ruohotuppaasta.
Musti ei ehtinyt ihailemaan Lystin työn jälkeä, sillä hänellä oli kova touhu saada oman lumiukkonsa pää paikoilleen. Musti vieritti turhan isoksi kasvaneen pallon lumiukon vartalon viereen, tarttui palloon koko sylinsä leveydeltä, nosti ja punnersi, puski ja puhisi, työnsi ja tuuppasi. ”Vielä vähän matkaa”, hän mutisi palloa paikoilleen työntäessään, kunnes PLÄTS: pallo rojahti Mustin päälle. Pikkuporo peittyi lumeen niin, että vain sarvet näkyivät hangen keskeltä. ”Jaha, sinäkinkö päädyit lopulta tekemään lumiporon”, Tarmo huuteli puusta.
Musti vapautti itsensä lumikasan keskeltä ja sanoi hammasta purren Lystille: ”Olisitko ystävällinen ja menisit hakemaan minulle sen porkkananenän, jonka tyystin unohdin ottaa mukaan. Ja vie tuo räkättirastas mennessäsi.”
Lysti lähti hakemaan porkkananenää. Tarmokin lennähti suosiolla mukaan. Lumitaiteen teossa kolahduksen saanutta Mustia ei kannattaisi enää enempää suututtaa.
Musti päätti hieman muuttaa suunnitelmiaan. Hän ajatteli, että ehkä suuruus ei ollutkaan sen tärkein tavoite. Tärkeämpää olisi saada oma taideteos valmiiksi. Ja lumiukkojahan on monenlaisia. Kuka sanoo, että niiden kaikkien täytyy näyttää aina samanlaisilta. Musti alkoi touhuta ison vartalopallon ympärillä. Hän taputteli lunta sinne, lisäsi sitä tänne ja poisti sitä tuolta. Hän kaaputteli, raaputteli, kihnutti ja kuoputti. Johan alkoi syntyä valmista. Lysti ja Tarmo palasivat. Musti juoksi niitä vastaan, nappasi porkkanan Lystin kädestä, juoksi taideteoksensa luokse ja tökkäsi porkkanan pystyyn kuin kruunuksi veistokselleen.
”Oi, Musti… sehän on… hieno… Mikä se on?”,
Lysti rohkeni kysyä.
”Voihan variseva varvikko, tuohan on… Niiiin mikä se on?”, Tarmokin äimisteli.
”No hei kamoon, sehän on… no se on… tuollainen… mörkö”, Musti keksi. ”Se on sellainen mörköjen mörkö, joka on kiltti, mutta silti niin mörkömäisen mörkömäinen, että kaikki ilkeät möröt pelkäävät sitä ja pysyvät poissa, ja siten kaikki pikkuporot saavat olla aivan rauhassa ja pelkäämättä.”
Mörkö oli kieltämättä aika hieno. Omalla tavallaan. Musti, Lysti ja Tarmo lähtivät sisälle lämmittelemään ja haukkaamaan hiukopalaa. Mörkö jäi seisomaan paikoilleen, ja mörön vieressä, ihan vähän taaempana, seisoi lumiporo. He olivat toinen toiselle seurana, toinen toiselle suojana. Ja jos sieltä naapuritunturilta oikein tarkasti suurensuurella kaukoputkella tihrusti, saattoi nähdä Mustin mörön. Ja keskellä sen päätä törröttävän porkkanan.