Mustin ja Lystin tarina – Kulmakunnan kaunein kuusi

Kulmakunnan kaunein kuusi

Pellon reunalta lähti jalanjäljet kohti metsää. Ne jatkuivat yhä syvemmälle metsään. Ne jatkuivat, ja jatkuivat, ja jatkuvat. Toiset jäljet olivat kooltaan tuiki tavalliset, toiset jäljet taas näyttivät jättiläisen tekemiltä.

Yhtäkkiä tuli eteen tumma möykky. Se ei ollut kanto eikä luminen puolukkamätäs. No mutta voihan ihmettä, sehän oli Musti, perusteellisesti uupunut Musti. ”Miksi me emme vain voisi mennä torille?, hän aneli.”Höpsistä pussiin, Musti. Ainahan me olemme hakeneet joulukuusen omasta metsästä. Ja sitä perinnettä ei niin vain katkaista!”,Lysti paapatti.

Pikkuporot olivat siis lähteneet joulukuusijahtiin. Mikä tahansa kuusi heille ei kelvannutkaan. Lysti oli katsonut niin monta amerikkalaista jouluelokuvaa, että hänellä oli millintarkka mielikuva sopusuhtaisten korviensa välissä siitä, miltä täydellisen joulukuusen tuli näyttää. Jos luontoäidillä olisi yhtään tilannetajua, se lähettäisi taivaasta valonsäteen lankeamaan tämän etsinnän kohteena olevan täydellisen kuusen ylle, ja pakkasen tekemä kuura kimaltelisi kuin tuhannet timantit puun oksilla.

Lysti tarpoi hangen päällä kevyenä kuin keijukainen. Lumikengät olivat oiva apu. Musti ei ollut itsepäisyyttään suostunut lumikenkiä ottamaan, joten hänelle jäi lumeen uppoavien koparoidensa kanssa tonnikeijukaisen rooli.

”Miksi tätä hommaa ei olisi voinut hoitaa kesällä? Eipä olisi lumi haittona,”

Musti nurisi. Lysti vaiensi veljensä luettelemalla, että ensinnäkin kaikki tiesivät Mustin rakastavan lunta, ja toiseksi, jos oltaisiin oltu liikkeellä kesällä, olisi Mustilla ollut liian kuuma tai liian hiostava tai liian jotain aivan muuta. ”Mutta kesällä minun ei tarvitsisi kanta eväsreppua mukanani”, kuului Tarmon ääni. Hän oli jälleen seurannut pikkuporojen kulkua, ja totta tosiaan: Tarmolla oli selässään pikkuruinen pikkulinnun reppu. ”Tuosta repusta ei mahda löytyä minulle energiajuomaa”, Musti kyseli. ”Voihan variseva varvikko, et sinä mitään energiajuomaa tarvitse, ilmanaikuista höpötystä”, Tarmo tuhahti. ”On paljon parempia eväitä, jotka poron tiellä pitävät. Sinä et ehkä ole syönyt kunnolla, kun olet joutunut tieltä tänne metsään”.

Tarmon suunpieksentä ei juurikaan Mustia auttanut, korkeintaan harmitti entistä enemmän. ”Jos kerran joulukuusen tulee olla muodoiltaan moitteeton, tuuhea ja ryhdikäs, juurin oikean vihreydeltään ja vieläpä tunnelmaa tuova tuoksullaan, niin miksemme osta muovikuusta? Se pysyy aina vihreänä, on varmasti tasainen. Ja joo-o – ennen kuin sanot, että siitä puuttuu tuoksu, niin voimmehan ripustaa siihen wunderbaumeja”, Musti ehdotteli.

Lysti oli pysähtynyt. Hän ei kuullut mitään eikä hän nähnyt mitään muuta kuin edessään seisovan täydellisen joulukuusen. Musti voisi lopettaa muovikuusihaihattelunsa, sillä tätä joulua koskeva etsintä oli päättynyt.

”Tuossa se on. Kulmakunnan kaunein kuusi. Vainuni on pettämätön”,

Lysti ihasteli. ”Musti, anna saha.” ”Ei minulla ole sahaa, sinulla se on, ihan niin kuin sovittiin”, Musti puolustautui. Lysti ei voinut uskoa korviaan. Mustin piti huolehtia kaikki miesten hommat, kuten sahan mukaan ottaminen, puun kaataminen ja kuusen kantaminen kotiin hellin mutta päättäväisin ottein. Ensiksi Musti oli ruikuttanut koko kuusimatkan ajan, ja nyt heiltä puuttui saha. Voi että! Päivänvalo loppuisi kesken, jos he nyt lähtisivät vielä sahaa erikseen hakemaan. ”Jos minä käyn hakemassa sen? Minulla ei mene kuin pieni hetki”, Tarmo ehdotti. ”Ei tule onnistumaan”, Musti sanoi, ”Saha painaa niin paljon, että et jaksa lentää metriäkään”.

Juuri kun Lysti alkoi kehrätä krokotiilinkyyneleitä silmänurkkiinsa, Mustin päässä sumeni, no ei nyt ihan totaalisesti, mutta pikkuisen kuitenkin. Musti hyppäsi kuin sapelihammastiikeri kuusen juureen. Hän tempoi sitä, nitkutti ja natkutti, järsi hampaillaan juuria ja repi puuta irti maasta hartiavoimin. Hän karjahteli kuin voimiensa huipulla oleva hirvas, joka oli valmis valloittamaan korkeimmat vuoret ja noutamaan vaikka Saturnuksen renkaat taivaalta. Lysti ei uskaltanut edes katsoa, mutta kohta hän tunsi kepeän siiven sipauksen poskellaan. Tarmo viestitti, että nyt uskalsi taas katsoa. Lysti raotti varovasti silmäluomiaan, ja mitä hän näkikään: ylpeänä kaadetun joulukuusen vierellä seisovan Mustin. Aiempi uupumus oli enää muisto vain.

”Kiitos, Musti, ihanaa”, Lysti kiitteli. ”Se on muuten tästedes Herra Musti sinulle”, Musti vaati. ”Höpöhöpö, velipoika. Otahan kuusi olalle, niin mennään kotiin”, Lysti kannusti, ”Keitän meille siellä puunkaatokaakaot.” Ja kaakaotahan ei yksikään pikkuporo halunnut vastustaa.