Mustin ja Lystin tarina – Kolme viikkoa toivottuun vieraaseen

Kolme viikkoa toivottuun vieraaseen

Joulupukki, vanha ukki. Vielä kolme viikkoa, ja sitten koittaisi vuoden odotetuimman vieraan aika. Pikkuporot Musti ja Lysti päättivät pitää kenraaliharjoitukset jouluaattoa varten – pitihän kaiken olla viimeistä piirtoa myöten valmiina ennen valkoparran saapumista. Pikkulintu Tarmo sai toimia joulupukkina.

Tarmo olikin jo puettu valmiiksi.

”Atshiu, atshiu”,

Tarmo aivasteli, ”Voihan variseva varvikko, nämä partakarvat kutittavat nokkaani”, hän voivotteli. ”Älä nyt noin vähästä valita”, Musti sanoi, ”ajattele, miltä tuntuu, kun on pitkä, valkoinen parta vuoden jokaisena päivänä.”

Kenraaliharjoitus alkoi. Tarmo koputteli ja kolkutteli ovella, ja pikkuporot aloittivat tutun joululaulun: Joulupukki, Joulupukki, valkoparta, vanha ukki, käyppä tänne, emme pelkää. ”Isä antaa sulle selkään”, Musti hökäisi äkisti. ”Musti, ei noin, ei nyt höpötetä, että saadaan tämä harjoitus kunnolla tehtyä”, Lysti paimensi. Tarmo-pukki tuli sisälle pirttiin ja hänelle tarjottiin talon komein tuoli alle. Pukille tarjottiin myös maitoa ja pikkuleipiä, mutta pukki kieltäytyi kohteliaasti syömästä sitä. Ruoka suussa oli hankala puhua. Pukille taas kelpasi oikein hyvin suklaapatukka, jonka sai sujautettua taskuun matkaevääksi. Tarmolla ei niin isoja taskuja ollut, mutta homma pyrittiin vetämään silti käsikirjoituksen mukaan.

Seuraavaksi Tarmo-pukki haastatteli Mustia ja Lystiä. Oliko koulussa muistettu olla kunnolla ja oliko kotiläksyt tehty aina huolella? Oliko osallistuttu kotitöihin mielellään vielä ilman kehotusta? Ja oliko ruokapöydässä muistettu hyvät tavat ja oliko muistettu aina maistaa kaikkia ruokia? Musti ja Lysti vastailivat parhaan kykynsä mukaan. Ehkä joukossa oli muutama valkoinen valhekin, mutta se tuskin oli tietoista: Joulupukin edessä vain niin kovin mielellään antoi itsestään mahdollisimman hyvän kuvan.

Kun Tarmon piinapenkki oli koettu, Musti ja Lysti esittivät pukille aikaisemmin harjoittelemansa laulunpätkän. Lysti lauloi laulua ja Musti kuvitti sen näyttelemällä: Juokse, porosein – poikki vuoret, maat – seistä, syödä, saat – majall’ impyein. Pitkässä laulussa oli monta säkeistöä, ja Musti oli aika poikki kaiken sen juoksemisen ja lentämisen ja rientämisen jälkeen, mitä laulun sanoissa tuli eteen.

Vihdoin päästiin itse asiaan, lahjojen jakamiseen. Eihän Tarmolla ollut mitään oikeita lahjoja mukanaan, mutta ainahan hän saattoi kertoilla, mitä muka höpösti pikkuporoille säkistään antoi. ”No niin, Lysti onkin ollut tänä vuonna erityisen kilttinä, joten tässä on sinulle täysikokoinen, timantein koristeltu näköispatsas. Mustille on täällä seitsemänkymmentä uutta lumilautaa, ja niistä suurin osa on sellaisia, joita ei vielä kaupoista saanutkaan”, Tarmo tarinoi. Mustia ja Lystiä meinasi naurattaa.

”Jaaha, täällähän on pikkulintu-Tarmollekin paketteja”,

Tarmo-pukki satuili, ”ja Tarmolle onkin näköjään varattuna puolen vuoden lomamatka tropiikkiin tapaamaan sademetsien kaukaisia sukulaisia”.

Tarmo-pukilla alkoi olla jo kiire seuraavaan paikkaan, mutta vielä löytyi aikaa yhdelle piirileikille joulukuusen ympärillä. Kun Musti, Lysti ja Tarmo-pukki menivät piiriin, ei heidän muodostama rinki yltänyt joulukuusen ympäri. Niinpä kolmikko pyöri puolipiiriä kuusen ympärillä ja lauloi ikivihreää joululaulua. Mustin johdolla laulu vääntyikin muotoon ”Joulupuu on varastettu, jeparit on ovella”. Lysti joutui taas ojentamaan velipoikansa käytöstä.

Nyt oli kaikki kommervenkit käyty läpi. Tarmo-pukki meni kohti ulko-ovea ja vilkutti hyvästiksi. ”No niin, kyllä tämä nyt riittää”, Musti sanoi, ja niin riisuttiin roolit pois yltä. Kenraaliharjoitus oli mennyt oikeastaan oikein hyvin. Pientä harmitusta tuli Mustin joululauluväännöksistä, mutta Lysti luotti siihen, että ei Musti uskaltaisi samaa kuprua tehdä oikean Joulupukin ollessa paikalla. Mahtaa velipojan alahuuli väpättää siihen malliin, että sooloilut jäävät sikseen. Sitäkään ei Lysti kunnolla ymmärtänyt, miksi Joulupukin läsnäoloa piti jännittää, sillä lopulta, kyseessähän oli vanha tuttu, joka kutsuttiin sisään sanoilla ”käyppä tänne, emme pelkää”. Ehkä siinä jännityksessä oli osa sitä vaikeasti kuvailtavaa, mutta ah niin ihastuttavaa joulun taikaa.