Mustin ja Lystin tarina – Aamukaakaot kalliolla

Aamukaakaot kalliolla

Äidin vanha alumiinikattila höyrysi hiljalleen liedellä. Pikkuporot Musti ja Lysti pakkasivat touhukkaina reppujaan. Mukaan piti ottaa ainakin ylimääräiset lapaset, ehkä paksumpi pipo ja varmuudella aurinkolasit. Tänään mentäisiin retkelle tunturiin.

”Haistan palaneen käryä”, pikkulintu Tarmo sanoi seuratessaan pikkuporojen pakkausta. ”Voi ei, kaakao!”, Musti parahti äkisti. Lysti juoksi lieden ääreen ja sai kuin saikin vetäistyä kattilan pois kuumalta levyltä juuri ennen kuin maito kiehui yli. ”Tämä oli sinun hommasi, Musti”, Lysti sanoi painokkaasti. ”Sinun piti valmistaa kaakao, minä pakkasin jo pettuleivät, ihan kuten sovittiin.”

Musti lopetti pakkaamisen ja meni vastahakoisesti laittamaan kaakaon valmiiksi. Pöydällä odottivatkin jo porojen termospullot: Lystin hehkuvanpunainen blingbling-termospullo ja Mustin pääkalloin varustettu asennetermospullo. Oikeastaan Musti ei pitänyt pääkallonkuvista lainkaan, mutta kun isot porot kerran olivat sanoneet, että pääkallot ovat tosi viileä juttu, niin kai niitä sitten piti sietää.

Lämpimästi vaatetta päälle, reput selkään ja ulos. Aamu oli vielä niin aikainen, että ulkona oli hämärää. ”Aamusta on päivä pisin”, Lysti sanoi tietäväisesti. Pikkuporoilla oli suunnitelmissa mennä tunturiin, nauttia kauniista talviaamusta, syödä eväät ja palata sitten kotiin ja päivän muihin touhuihin. ”Minä ainakin otan lumilaudan”, Musti sanoi päättäväisesti. ”Joo, ja leijalautailet ylämäkeen?”, Tarmo ehätti kysymään. ”Miten niin ylämäkeen, hissillähän me ylös menemme”, Musti kummasteli.

Musti ei ollut tullut ajatelleeksi, että hissit eivät pyörineet ihan näin aikaisin aamusta. Tunturiin oli tarkoitus kiivetä lumikengillä, paitsi tietenkin Tarmo, joka aikoi lentää aikansa ja loppumatkan istua kaikessa hiljaisuudessa Mustin repun päällä salamatkustajana.

Lumikenkäkävely upottavassa lumessa oli oikein hauskaa. Kun yllä oli kunnon varusteet, ei tarvinnut miettiä niin tarkkaan, mitä reittiä kulki. Kengät kantoivat hienosti. Pääasia luonnossa liikkuessa on aina se, että tietää, mistä on tullut, mihin on menossa ja miten pääsee takaisin.

”Nuo tykkylumiset kuuset ovat niin kauniita”, Lysti ihasteli matkan edetessä. ”Oletteko koskaan nähneet, miltä näyttää, kun tykkylumi rojahtaa alas puun oksilta. Katsokaa, minä näytän”, Musti sanoi ja lähti saapastelemaan kohti läheistä kuusta. ”Voihan variseva varvikko, tuosta ei hyvää seuraa”, Tarmo huokaisi. ”Rakas veljeni Musti, nyt SEIS”, Lysti kivahti. ”Sinä et mene lähellekään tuota puuta. Jos menet sitä tönimään, voit saada niskaasi satoja kiloja lunta. Lyhyeen loppuu tämä retki, jos tässä pelastuspartioksi pitää alkaa”.

Musti mutisi harmistuksen sanoja puoliääneen.

”Aina kaikki kiva kielletään.”

Aurinko alkoi jo hieman näyttäytyä tunturin takaa. Matkanteon jatkuessa Musti äkkäsi rinteessä olevan kallion kolossa jotain kiiltävää. Kun auringon valo osui siihen johonkin, se heijasti niin kirkkaasti, että aivan silmissä pisti. Mikähän se voisi olla, keskellä tunturia. Ei lumikaan noin sokaissut. Ehkä se oli kallioon piilotettu aarre.

Musti lähti pinkomaan kohti heijastusta. Lystillä oli täysi työ pysyä innokkaan veljensä perässä. ”Odota vähän, ehditään me vähemmälläkin hosumisella”, Lysti koetti jarrutella. Mutta Musti ei kuullut, tai ainakaan kuunnellut, vaan hän paransi vauhtiaan kuin sika juoksuaan.

”Missä se on, missä se on?”,

Musti touhusi perille päästyään. ”Minä näin sen ensin, löytäjä saa pitää, aarre on minun. Mutta missä se on?” Tarmo päätti auttaa hosuvaa Mustia ja vinkkasi tälle siivellään oikean paikan. Musti ryntäsi kohti sitä jotain kiiltävää, nappasi sen koparoihinsa ja nosti aarteensa korkealle ilmaan. ”Katsokaa!”

Vierestä alkoi kuulua tirskuntaa. Ei se ollut mikään aarre. Se oli säilyketölkki. Mustin jalkojen vieressä oli myös nuotiopaikka. ”Ei täällä saa pitää tulta. Eikä varsinkaan roskittaa”, Lysti harmitteli. ”Jotkut vain ovat niin ajattelemattomia.” Musti oli äärimmäisen pettynyt. Hän ehti jo suunnitella, minkälaisen lumilaudan hän hankkisi aarteesta saamillaan rahoilla. Nyt hän saattoi vain laittaa roskan reppuunsa ja istahtaa tympääntyneenä hankeen.

”Oi, katsokaa”, Lysti huokaisi. ”Mitä, onko uusia aarteita?”, Musti innostui. Ei ehkä mitään käsin kosketeltavaa, mutta aarre kumminkin. Kun kalliolta katseli alas ja kun aurinko oli tullut kunnolla esille, näytti koko tienoo yhdeltä kultakimpaleelta. Pikkuporot istuivat vierekkäin, edessä molemmilla oli mukillinen kuumaa kaakaota ja kaikkialla oli hiiskumattoman hiljaista. Heidän kotinsa ja ympäröivä luonto olivat aarteita, joilla ei lumilautoja ostettu, mutta jotka olivat arvokkuudessaan täysin mittaamattomia. Sitä kesti mietiskellä toisenkin kaakaomukillisen ajan.