Julkaistu 31.3.2016

Mustin ja Lystin blogi – Avantoa suurempi ahven

Avantoa suurempi ahven

Pilkkireppu? Kyllä. Kaira? Jep. Pilkkijakkara ja lämpimänä pysymistä auttavat tavarat? Mukana. Eväsreppu, jossa eväsleipiä, palleroporonjäkälämuffinsseja ja höyryävän kuumaa kaakaota? Ehdottomasti. Pikkuporot Musti ja Lysti olivat pakanneet kaiken tarvittavan joulukuista pilkkiretkeä varten. Mukaan otettiin vielä kännykkä. Erinomaisen tärkeää oli myös kertoa isälle ja äidille, mille vesistölle ja mihin kohtaa sitä he olivat menossa. Jos tuli iso tai pieni hätä, vanhemmat tietäisivät, minne vesat olivat menneet.

 

Musti ja Lysti valitsivat kalapaikakseen läheisen Lohilammen. Vaikka paikan nimi oli huikaisevan lupaava, eivät pikkuporot olettaneet, että avannosta lohta nousisi. Pikkukalat kelpasivat aivan yhtä hyvin. Lopulta saalistakin tärkeämpää oli, että oli mukavaa ja sai touhuta yhdessä. Kaksikosta teki kolmikon pikkulintu Tarmo, joka oli pyydetty myös mukaan pilkkiretkelle. Tarmo oli toki tyytyväinen, että hänen seuransa oli kysyttyä, mutta mukaan pyytämisen perimmäinen syy häntä hieman sieppautti: pikkuporot tarvitsivat pilkkeihinsä syöteiksi matoja. Tarmolla oli komea matokokoelma kotona talviruokavarastona, eikä hän pitänyt siitä, että sitä siivutettiin ohuemmaksi porojen pilkkiretken vuoksi. Toki muutama mato oli halpa hinta mukavasta päivästä ystävien seurassa.

 

Aurinko paistoi komeasti pilvettömältä taivaalta, joskin aika matalalta. Päivännäön aikaa ei ollut paljon, joten pilkkiretki piti ajoittaa tarkasti. Musti oli miesten mies, joten hänen tehtävänsä oli kairata kullekin oma pilkkiavanto. Tarmo oli itseoikeutettu matovastaava ja Lysti piti huolen, että pilkkijät pysyivät lämpiminä ja ravittuina. Pian olivatkin pilkkireiät valmiit, avannot puhdistettu ja pilkkiminen saattoi alkaa.

”Musti, yäk, auta”,

Lysti ällötteli, ”tule laittamaan minulle mato koukkuun. Sattuukohan siihen?” Musti väitti vakavana, että mato ei huomannut mitään tästä pienestä pujotusoperaatiosta. Olikohan Lysti tullut ajatelleeksi, miltä kaloista tuntui, kun pilkin koukku tarttui kiduksiin. No, sitä asiaa ei kestänyt sen enempää surkutella – kyse oli luonnon kiertokulusta. Musti laittoi madon Lystin koukkuun, ja niin laskeutui hiljaisuus lammelle.

 

Kalastaessa piti olla hiirenhiljaa. Joidenkin mielestä laulunpätkin hyräily saattoi lisätä kalaonnea. Tarmon mielestä ”Oli hepokatti maantiellä poikittain” tai ”Aurinko paistaa ja vettä sattaa” eivät olleet sellaisia lauluja, joita kalat haluaisivat kuulla. Ne olivat kuitenkin ainoat laulut, jotka Tarmo osasi, joten paras oli kai pitää nokka supussa. Sitä paitsi, mitä kalat musiikista ymmärsivät. Ei kai niillä mitään radioita veden alla ollut.

 

Vaikka pilkkijöitä oli kehotettu olemaan hissukseen, ei Lysti malttanut olla aivan äänetönnä. Hän yritti leperrellä kaloille: ”Tule tänne vain, pikku ahvenainen, tule Lystin tykö. Täällä suuri maailma odottaa.” Ja sitten: nykäisy, toinen nykäisy ja tarttui. Lysti nosti ahvenen jään päälle, ja se oli komea.

”Jipii, sain ensimmäisen kalan”,

Lysti ilakoi. Tarmolla oli esittää vastalause. Hän oli nostanut jo puolenkymmentä pikkuahventa, mutta oli tehnyt sen kaikessa hiljaisuudessa. Kalamiehet eivät saaliillaan kerskuisi. Paitsi sitten iltanuotiolla.

 

Mustilla sieppautti. Muut olivat saaneet kaloja, mutta hänen siimassaan ei ollut tuntunut nykäystäkään. Pitikö hänenkin alkaa jutella mukavia kaloille. Tai kipaista lähikaupan kalatiskille ja ostaa sieltä kunnon vonkale? Hän vain väittäisi saaneensa sen ihan itse. Musti kelaili pilkkiään ylös ja alas. Ylös nostaessaan hän tunsi mojovan nykäyksen. Nyt oli kiinni! Ja se oli iso! Musti huusi muutkin paikalle ihmettelemään tätä suuruutta. ”Mahtuukohan tuo edes tulemaan avannosta pois. Voikohan sitä kairata isommaksi?”, Musti uhosi. Hän jatkoi taistelua tuon kalajättiläisen kanssa, tempoi ja huitoi kuin heinämies, mutta jättimäiseksi ahveneksi epäilty kala ei tullut näkyviin. Musti repi, riuhtoi, raastoi ja karjahteli. Ja naps. Ja hiljaisuus… Siima meni poikki ja vuosisadan saalis pääsi karkuun.

”Voihan variseva varvikko, epäonnea”,

Tarmo puuskahti.

 

Hiljaisuus jatkui. Pikkuporot keräsivät vähin äänin tavaransa ja lähtivät tallustamaan kotia kohti. ”No, jäi tästä jotain kerrottavaa”, Musti sanoi, ”minä melkein sain avantoa suuremman ahvenen”. Tarmo lennähti vielä avannon reunalle katsomaan, mitä todella tapahtui. Mustin pilkki oli todellisuudessa jäänyt kiinni avannon reunaan, ja siellä se kimalteli edelleen. Suurta ahventa ei koskaan ollutkaan. Tarmo päätti pitää asian omana tietonaan. Versio, joka Mustille jäi, oli paljon kiehtovampi.